Olin unohtanut, miten tunteitanostattavia jotkut kirjat ovat. Eilen illalla luin Avalonin Usvasta kohdan, jonka jälkeen oli pakko lopettaa lukeminen ja itkeä(menkoilla tosin saattoi olla myös osuutta asiaan). Sydäntäsärkevä kohta, pieni poika taapertaa äitinsä perään ja huutaa tätä, mutta äiti on antanut pojan isosiskolle tehtäväksi hoitaa poikaa ja lähti tapaamaan sodasta palaavaa rakastansa, miestänsä. Poika lyö huulensa kaatuessaan ja isosisko otta pikkuveljensä syliin ja poika huutaa itsensä uneen.
Ote kirjasta: "Minä ajattelin: Igraine on unohtanut meidät molemmat, hyljännyt hänet niinkuin minutkin. Kai minun on nyt oltava äitinä pikkuveljelle. Ja niin minä ravistin häntä varovasti, ja kun hän heräsi, hän kietoi pienet kätensä minun kaulaani jotta minä voisin kantaa häntä, ja minä nostin hänet lanteilleni niin kuin olin nähnyt lapsentytön tekevän.
'Älä itke', minä sanoin, 'minä vien sinut lapsentytölle.'
'Äiti', hän vikisi.
'Äiti on mennyt kuninkaan luokse', minä sanoin, 'mutta minä pidän sinusta huolen, pikkuveli.' Ja kun pidin hänen pulleaa kättään omassani, tiesin mitä Igraine oli tarkoittanut: minä olin liian iso tyttö itkemään ja parkumaan äitini perään, koska minulla oli nyt pikkuinen huolenani.
Minä taisin silloin olla peräti seitsemän vanha."(s.113, Avalonin Usvat 1)
Arvatkaa itkinkö lisää, kun tajusin että oman poikani on mentävä hoitoon puolen vuoden päästä? Tänään sitten sylittelin toveria ihan urakalla :) On jotenkin järjestettävä, ettei hoitotunteja kertyisi alkuun liikaa. Äh, menkat on perseestä, olen silloin aivan liian tunteellinen. Onhan vielä puoli vuotta aikaa pitää poika kotona!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti